Pelillisyys tullut, digitalisaatio lyö läpi – ja kestävän kehityksen ideologia hyötyy tästä kaikesta
Olen ilolla ottanut vastaan uutisia, että pelillistäminen on tullut mukaan pedagogiikkaan. Yhteys siitä kestävään kehitykseen voi ensin tuntua kaukaa haetulta, mutta voi olla yllättävän läheinenkin – mitäpä asiaa emme voisi viedä eteenpäin pelillistämällä ja nyt meneillään olevaa digitalisaation kehitystä hyödyntämällä.
Viime vuonna Porin yliopistokeskuksessa avautui maan ensimmäinen pelillistämisen professuuri ja viime kesänä keskusteltiin MTV:n Huomenta Suomi -ohjelmassa pelillistämisestä opetustapana. Nyt tuntuu humoristiselta muistella, että hakiessani töihin erääseen tamperelaiseen yläkouluun 1990-luvulla oli koulun tietokoneluokkien käyttöehdoissa lauseke: ”pelit eivät yksinkertaisesti kuulu kouluun.” Jos jäi kiinni pelien pelaamisesta koulun tietokoneluokassa, sai kuukauden mittaisen porttikiellon kaikkiin tietokoneluokkiin.
Olin jo tuolloin asiasta eri mieltä. Ollessani juuri noihin aikoihin yläkouluissa opettajana pidin sallittavana oppimispelien pelaamista valinnaisen tietotekniikan oppitunneilla – jos aikaa tuntitehtäviltä jäi. Kyllä sitä niissä poikaryhmissä tyypillisesti osalla oppilaista jäikin. Korostan kuitenkin, että paljon mainettaan parempaa työtä oli olla matematiikan ja tietotekniikan opettajana yläkoulussa.
Pelien salliminen toimi. Monet oppilaat olivat yksin tai pikku ryhmässä innostuneita oppimispelin haasteista yrittäessään ratkaista tehtävää sen sijaan, että olisivat hyörineet luokassa ympäriinsä häiriten muiden työskentelyä. Niin ikään matematiikan tunneilla hyödynsin yhtälöopissa oppimispeliä, jossa piti ratkaista mahdollisimman paljon yhtälöitä tietyn ajan kuluessa. Tein ensin ”pohjat” ja kirjoitin lukeman taululle luvaten munkkilimsat heille, jotka rikkovat tulokseni. Yritys luokassa oli kova, mutta kukaan ei päässyt kanssani limsalle.
On upeaa huomata suomalaisten taipuisuus kaiken uuden edessä. Vaikka me kovasti uskomme olevamme huonoja tarttumaan uusiin asioihin, päätöksentekomme olevan kankeaa, jääneemme kehityksessä jälkeen muista ja niin edelleen, näen itse kuitenkin totuuden aika toisenlaisena. Suomalaiset ovat selvästikin taipuisampaa ja edistykseen tarttuvampaa kansaa kuin yleisesti tullaan ajatelleeksi, ja hyvä niin. Minusta se on historiallisessa tarkastelussa ollut jopa kansakuntamme selviytymisen edellytys – pieni maa ja kansa syrjässä, karuissa pohjoisissa oloissa, vailla suuria luonnonrikkauksia. Maamme menestystarinaa koko maailman eturivin valtiona melkeinpä missä asiassa tahansa voi varmastikin pitää ihmeenä. Sillä on mielestäni kaksi kansakunnallista selittäjää ylitse muiden: rehellisyys (kyllä, siitä meidät tunnetaan) ja mukautuvuus (siitä meitä ei tunneta, mielestäni aiheettomasti).
Mukautuvuudesta ja taipuisuudesta esimerkkejä ovat mm. portfolio-osaaminen, telealan globaalina suunnannäyttäjänä oleminen 1990-luvulla sekä tarttuminen digitalisaatioon juuri nyt. ”Optimisti ja pessimisti eivät puhu samaa kieltä” – siinä yksi lempisanonnoistani, ja juuri optimistinen tapa nähdä mahdollisuudet uhkien sijaan on jatkossakin menestymisemme ehdoton edellytys.
Kun portfolio oman osaamisen osoittamisen välineenä teki tuloaan 1990-luvun puolivälissä, sitä pidettiin outona ja suomalaiseen sielunmaisemaan soveltumattomana – eihän suomalainen voi ryhtyä itseään kehumaan. Vaan tänä päivänä portfolio on juuri se, jolla omaa osaamista tuodaan esille haettaessa työpaikkoja, ja onpa se vaatimuksena moniin opiskelupaikkoihinkin haettaessa.
1990-luvulla ja 2000-luvun alkuvuosina Suomi oli koko maailman ykkönen tietoliikenteen kehityksessä ja matkapuhelintiheydeltään. Niin ikään kokonainen ideologia, open source, tuli juuri suomalaisen opiskelijan Linus Torvaldsin aloittamana koko maailman tietoisuuteen 1990-luvulla. Nämä olivat melkoisia maailmanvalloituksia kansakunnaltamme.
Digitalisaatio – hypeäkin, vai onko
Kyllä ja ei. Meillä Suomessa on niin tyypillisesti tapana mennä aina mantran ja hypen mukana äärimmäisyyksiin. Sitten iskee kova rekyyli, seuraa korjausliikkeitä, ja sitten ollaan järkevämmällä tiellä suhteellisuudentajun kanssa. Toisaalta lyhyellä aikavälillä kehitystä aina yliarvioidaan siinä, missä pitkällä aikavälillä aliarvioidaan. Muutoksia tapahtuu, mutta ei ihan miten nopeasti tahansa. Ihmisen ja yhteiskunnan vakiintuneita toimintatapoja ei muuteta hetkessä, mutta pitemmällä aikavälillä kyllä.
Kestävän kehityksen näkökulma
Nyt pelillistämisen ja digitalisaatiokehityksen aallonharjalla on suomalaisilla jälleen yhtenä valtavana mahdollisuutena tehdä läpimurto kestävän kehityksen eteenpäin viemiseksi. Sitä maailma tarvitsee ja pikaisesti, ja siihen välineet ja kansakuntamme erinomaisuustekijät antavat mahdollisuuden.
Kestävä kehitys on todella juurruttamisen arvoiselta asialta. Ovathan maailman meret täynnä muoviroinaa. Afrikan kainalon lähellä sijaitseva Ghana on käytännössä länsimaiden sähkö- ja elektroniikkarojun kaatopaikka. Markkinat ovat väärällään toinen toistaan turhempia hyödykkeitä ja autoistuminen on johtanut arkiliikunnan vähenemiseen sekä elintapa- ja elintasosairauksien voimakkaaseen yleistymiseen. Nyt tarvitaan sekä poliittisia päätöksiä että oikeiden asioiden juurruttamista suureen massaan.
Pelillistämisellä, digitalisaatiolla ja näitä hyödyntävillä sovelluksilla on mahdollista vaikuttaa myös ihmisten asenteiden muokkautumiseen kestävän kehityksen suuntaan. Tehdään niin kiinnostavia ja koukuttavia pelejä ja sovelluksia, että niiden parissa viihdytään, ja oppi asioista tulee omaksuttua varkain. Lisäksi, kaikki omin voimin liikkumisen ja julkisen liikenteen käytön kynnystä madaltavat sovellukset ovat mitä parhainta kestävän kehityksen edistämistä. Viihde tai sitten käytännön hyöty edellä oppimispelejä ja sovelluksia tekemällä näen kaiken tällaisen olevan mahdollista.
Harri Saarinen on tietojenkäsittelyn lehtori ja opinto-ohjaaja Tampereen ammattikorkeakoulussa.