Vuosi sitten TIVIA:n liittokokouksessa meille oli puhumassa Juha Heikkala. Hän kertoi yhdistystoiminnan murroksesta ja siitä, että ilman suurta tarkoitusta ei yhdistys pysty houkuttelemaan nuoria jäseniä. Keskustelussa hän sanoi, että meillä tietotekniikan ihmisillä on mitä parhain mahdollisuus löytää yhdistyksellemme maailman tasolla merkittävä tarkoitus. Tätä meidän on välillä itse hankala nähdä.
Tästä inspiroiduin pohtimaan sitä, millainen suuren ja tärkeän tarkoituksen pitää olla, jotta se puhuttelisi nuoria ja saisi yhdistyksemme kukoistamaan. Sen pitää olla lisäksi sellainen uskottava. Toisin sanoen, meillä pitää olla suora ja looginen syy-yhteys oman toimintamme ja tarkoituksemme välillä. Meillä pitää olla myös aito mahdollisuus sen toteuttamiseksi.
Suurin tarkoitus, mikä yhdistyksellä voi olla, lienee ilmastonmuutoksen korjaaminen. Tämän kirjoituksen avulla jatkan yli vuosi sitten aloittamaani Sytykkeen ja TIVIA:n tarkoituksen etsimistä. Näinköhän se voisi löytyä ilmastonmuutoksen torjunnasta.
Jatkuva kasvu vaatii enemmän hiiltä
Talouden ilmastokuormituksen keskeisin mittari on käytetty hiili per ansaittu dollari. Kun talous kasvaa, hiilen kulutus kasvaa. Toisaalta, kun tekniikka kehittyy, yhden dollarin ansaitsemiseen tarvitaan vähemmän resursseja ja hiiltä. Tietotekniikka on ehdottomasti osana tätä tehostumista. Meidän systeemityöammattilaisten on helppoa nähdä, kuinka järkeistetyt prosessit säästävät aikaa, sähköä ja raaka-aineita tuotannon aikana. Organisaatioiden toiminnan automatisointi vähentää paperin tarvetta. Logistiikan optimointi vähentää suoraan polttoaineen kulutusta ja kuljetuskustannuksia.
Valitettavasti talous kasvaa nopeammin kuin hiilen käyttö per ansaittu dollari vähenee. Miten tätä voi sitten auttaa? Uusilla keksinnöillä? Tehokkaalla tietotekniikalla. Tietotekniikka mahdollistaa entistä korkeamman jalostusasteen. Samoin, tietotekniikka mahdollistaa aivan uusia keksintöjä. Esimerkiksi oppiva konenäkö mahdollistaa jätteenkäsittelyn robotisoinnin. Harmin paikka vain on se, että tietotekniikka syö sähköä ja alati laajeneva tietotekniikan hyödyntäminen muuttaa resurssikuormitusta sähkön kulutukseksi. Ja iso osa sähköä tuotetaan edelleen hiilellä.
Pari vuotta sitten oli juttua vihreistä konehuoneista. Millaisia erilaisia ratkaisuja voidaan konesalien tasolla tehdä ja ottaa käyttöön, jotta sähkönkulutus saadaan minimiin? Tässäkin asiassa kehitys on tukenamme. Laitteet pienenevät ja käyvät yhä vähemmällä sähköllä ja yhä viileämpinä. Vaan kuinka voin minä systeemityön ammattilaisena vaikuttaa näihinkin asioihin? Konehuoneet ovat kuitenkin aika kaukana arjen kehityshankkeista…
Ota vastuuta ja vaadi parempaa ja kiinnitä huomiota
Luonto kammoaa tyhjää tilaa ja ohjelmoinnissa käytetään kaikki vapaa resurssi. Entisaikaan 80-luvulla tunnettiin relaatiotietokantojen matemaattiset ja teoreettiset mallit, mutta vielä ei osattu tehdä tarpeeksi tehokkaita tietokoneita, joilla relaatiokantamallit olisi voitu toteuttaa. Rela-kannat tulivat todellisuudeksi vasta 90-luvulla. Ja tällöin ne tulivatkin voimalla. Koneiden vääntöä lisättiin rajusti eikä mikään tahtonut riittää.
Palvelinten muistia ja prosessoritehoa lisättiin aivan jatkuvasti. Näistä asioista puhuttiin silloin paljon. Paljon enemmän kuin nyt, tänä muistin ja tehon yltäkylläisyyden aikana. Vaan pullonkaulat ovat jo kutistuneet niin pieniksi, että mahtuvat taskuun. Kaksi vuotta vanha kännykkä ei enää jaksa pyörittää nykyisiä sovelluksia. Ei, vaikka kännykässä on moninkertaisesti enemmän tehoa ja muistia kuin 90-luvun kovimmassa rela-palvelimessa.
Onneksi on demoskene. Siellä jaksetaan edelleen nyhertää todella näyttäviä teoksia Commodore 64:lle. Demojen yhteinen nimittäjä on algoritmien avulla maksimoida rajoitetusta tehosta saatava hyöty. Alhaisen abstraktiotason ohjelmointi mahdollistaa resurssien tehokkaan käytön. Tähän tarvitaan pohdintaa ja toisinaan hiustenkin repimistä. Olen nähnyt.
Voimme vaatia itseltämme tehokkaampaa koodia. Nykyään keskeisimmät kehittämisen mittarit ovat toteutettujen ominaisuuksien kehittämisen läpimenoaika. Ideasta tuotantoon. Hyvin harva muistaa laatuvaatimuksia, vasteaikoja ja käyttäjämääriä. Laitteistotehon kulutukseen riippuvia vaatimuksia en ole kuunaan nähnytkään. Maailma ei pelastu ilman! Pilveen saa lisää kapasiteettia, kunhan vain laajentaa, ei ole ongelma! Ai ei vai? Miten sen hiilen kanssa olikaan?
Toinen yleinen ongelma on tarpeettomiksi jäävät palvelimet. Siellä ne tyhjäkäynnillä syövät sähköä. Kuinka usein organisaatiossanne pidetään palvelinten poistopäivät? Onko projektissanne määritelty käyttöönottovaiheeseen tarpeettomien testipalvelinten alasajo? Siellä ne ovat pilvessä. Ei hätää, ei ne paljoa maksa. Mitä nyt vähän hiiltä. Ongelma vaan on se, että isossa kehityshankkeessa tarvitaan sen seitsemää palvelinta. Ja näitä hankkeita on lukemattomia. Seitsemän kertaa lukematon on monta tarpeetonta palvelinta kuluttamassa ilmastoamme.
Kuka on hankkeenne talonmies, joka sammuttaa turhat laitteet? Kuka kertoo talousosastolle, että tätä palvelinta ei enää makseta? Kenen vastuulle kuuluu käyttöönoton stabilointiajan jälkeen poistaa projektinaikaiset ympäristöt? Tämäpä on aika hankalaa, kun hankkeiden rahoitus on mietitty vain valmistumiseen saakka. Jatkosta aina tapellaan. Suunnitteluhorisontti on tältä osin liian lyhyt. Pitää vaatia parempaa suunnittelua.
Onko tästä missioksi?
Yhdistyksemme on olemassa osaamisen jakamiseksi. Meillä on varmasti osaamista tehokkaamman koodin tekemisestä. Meillä on varmasti osaamista laitteistojen käytön optimoimisesta. Meillä on varmasti kykyä miettiä yhdessä parhaita käytäntöjä luontoystävällisen systeemityön tarpeisiin. Voisimmeko ottaa tästä itsellemme tehtävän?
Luontoystävällinen systeemityö. Nyt, kun kirjoitin tämän näkyviin, alkoi kiinnostaa. Mitä se on? Mitä sen pitäisi olla? Voidaanko tästä johtaa tavoitteita? Kuinka mittaamme luontoystävällisyyttä ja systeemityön vaikutusta lopputuloksen ympäristöystävällisyyteen? Onko itse systeemityössä tapoja, jotka vähentävät ympäristökuormitusta?
Oletko mukana? Pelastetaanko maailma?
Mitro Kivinen on systeemityön ammattijohtaja