Nykymaailma on mennyt aika mahdottomaksi. Ei riitä, että pitää jatkuvasti olla tavoitettavissa nyt kun kaikilla on älypuhelimet taskussa, joten puhelut, sähköpostit, yksityisviestit ja somen pitkät sormet ovat jatkuvasti kutittelemassa jokaista meistä. Sen lisäksi töissä asetutaan avokonttoreihin, joissa audiovisuaaliset häiriötekijät sotkevat alituiseen mahdollisuuksia päästä omissa tehtävissään tuottavalle tasolle. LinkedINissä pitää olla vähintään tuhat kontaktia ja omassa cv:ssä on korostettava verkostoitumiskyvykkyyksiä juohevien esiintymistaitojen lisäksi, and fluently in english, too.
Mihin on kadonnut pyyteettömän yksinaherruksen arvostus? Silloin ennen, guru-maineen edellytyksenä oli umpimielisen möllön ulkoinen habitus ja verbaalinen ulosanti piti olla vähintään takeltelevan epäselvää muminaa. Uskottavuuspisteitä ropisi jotenkin oudolla vaatetuksella ja muilla kummallisilla tavoilla, esimerkiksi eri parin kengillä ja kantelemalla mukanaan paperipussissa narunpätkäkokoelmaa. Varsinaiset gurut eivät välttämättä edes vastanneet riittävän typeriin ja yksinkertaisiin kysymyksiin tai mikäli kysymyksen esittäjä ei ollut ansainnut gurumestarin arvostusta. Tai ehkä heidän aistinsa eivät yksinkertaisesti rekisteröineet mitään typeräksi luokiteltavaa. Ja typeräksi luokittui kaikki juuri heidän ydinosaamisensa ulkopuolinen. Turhuuksiin ei kannattanut tuhlata aikaa tai muita resursseja. Tällainen guru saattoi kuitenkin olla painonsa arvoinen kultaa tuntiessaan oman alueensa läpikotaisin. Nämä tällaiset alkavat olla harvinaisia nykyään. Ehkä heitä on kerääntynyt jonnekin salaiseen paikkaan, mistäpä sitä tietää.
Introverttejä on kolmisenkymmentä prosenttia kansasta. Heille avokonttorit, teennäinen sosiaalisuus, verkostoitumispakko ja jatkuva vuorovaikutteisuus ovat tuskallisia ja persoonanvastaisia työntekoa haittaavia ongelmia. Tällaisia ihmisiä varten pitäisi maisemakonttoreissakin olla yksityisiä koloja, sellaisia, joissa ei voi hiipiä toisen selän taakse salaa ja joissa introvertti voi valmistautua muutaman sekunnin huomatessaan jonkun taas tulevan häiritsemään. Paras tietenkin olisi, jos heillä olisi oma lukittava huone ja kaikki työyhteisön jäsenet ymmärtäisivät jättää heidät rauhaan tekemään sitä, missä ovat parhaimmillaan, yksin tekemisessä. Tämä ennen niin arvostettu vähemmistö on joutunut koko ajan ahtaammalle, kuin intiaanit aikoinaan. Eikä riitä, että kaikkien pitäisi olla ekstroverttejä. Ei ei, sen lisäksi pitäisi olla ystävällinen ja saada manipulatiivisin keinoin ihmiset haluamaan tekemään asioita, joita eivät halua tehdä.
Nykyajan ohjelmistokehityskin on yhtä ryhmätyötä. Ei ole ihme, että projektit venyvät, budjetit paukkuvat ja projektijohdon hermot käryävät kuin länsimetron tunneleissa. Koko ajan vain kommunikoidaan ja palaveerataan ja energia menee kaikkeen muuhun kuin raakaan työntekoon. Tässä vaiheessa kehottaisin lukijoitani muistelemaan Osmo A. Wiion lakeja inhimillisestä viestinnästä. Erityisesti laki numero 1: Viestintä yleensä epäonnistuu – paitsi sattumalta. Sekä 4.1: Mitä enemmän viestitään sitä nopeammin väärinkäsitykset lisääntyvät. Näiden lakien perusteella pitäisikin kaikki palaverit perua ja turhaa on myös dokumentointi, joku sen kuitenkin ymmärtää väärin. Ajatelkaapa sellainen ihana maailma, että ei olisi ollenkaan palavereita, eikä asioita tarvitsisi dokumentoida! Silloin voisi kaikessa rauhassa tehdä töitänsä, parin viikon työjono tulisi valmiiksi hyvin nopeasti eikä se sen sijaan kasvaisi päivittäin. Lisäksi sähköpostin käyttö pitäisi lopettaa, koska sehän sisältää vain huonosti muotoiltua informaatiota, joka luo runsaat mahdollisuudet väärinkäsityksille ja sitä kautta hukkaan heitetylle työajalle. Sitten, kun tuo parin viikon työjono on hoidettu, voikin sitten keksittyä oikeasti niihin töihin, mitä siellä työsopimuksessa lukee. Suomalaiset yritykset muuttuisivat yhtäkkiä kummastuttavan tehokkaiksi, innovaatiotaso nousisi taivaisiin ja kilpailukykymme samoin. Ulkomailla tätä ihmeteltäisiin kovasti ja siellä järjestettäisiin kokouksia, joissa yritettäisiin diskuteeraamalla saada selville Suomen yhtäkkinen nousu tähtitieteelliselle tasolle työn tuottavuudessa. Ja mitä enemmän ulkomailla kokousteltaisiin, sitä syvemmälle siellä sukellettaisiin. Mutta ei hätää, jotkut lapsena liikaa sokeria saaneet vilkkaat ekstrovertit tuossa tuokiossa huomaisivat maailmassa olevan markkinaraon ja niinpä suomalainen yrmyys tuotteistettaisiin ja myytäisiin suurella menestyksellä maailmalle. Joten älkää huoliko, syrjityt introvertit, aikamme koittaa vielä.