Kolumnin kirjoittaminen aikaansa edellä olevaan lehteen on suhteellisen haastavaa. Ajan tasalla eli kehityksen aallonharjalla olevaan lehteen kirjoittaminen on helpompaa, mutta kun nämä kaksi analogiaa yhdistää, niin ymmärrätte varmaan, mitä tarkoitan. Kun menee aallonharjalta vähän matkaa, vaikkapa puoli aallonpituutta eteenpäin, on seuraavassa aallonpohjassa. Eli täältä syvyyksistä nyt yritän huudella teille siellä korkeuksissa.

Haastavuutta tuo lisäksi se, että nyt pitäisi kirjoittaa ihan samasta asiasta kuin viime lehdessä. Tämähän päästää valloilleen sellaisen analyyttisen kolumnistiikan paradoksin, että minäkö muka edellisessä jutussani en olisikaan esittänyt asiaani tyhjentävästi. Onneksi kuitenkin käsiteltävä alue on niin laaja, että voin kirjoitella vaikka kuinka monta kertaa mistä tahansa aiheesta. Varsinkin kun perifaktiseen, lähes tieteelliseen metodiikkaan verrattavassa työskentelytavassani on tuo taiteilijan vapaus yhtenä elementtinä.

Viimeksi kirjoittelin kaikenlaista tekoälystä. Valitettavasti se nyt näyttää olevan niin vahvan tsunamin lailla tulossa oleva ilmiö, että ilman sitä ei taideta nytkään pärjätä. Mutta aloitetaan muualta.

Eräajot. Miten tuo sana jo pelkästään sanana aiheuttaa mielihyvän väristyksiä hypotalamuksessa? Yksittäinen, selkeästi käsitettävä kokonaisuus, oli se sitten miten monimutkainen tahansa. Jotain tuli inputtina ja sitten jotain lähti outputtina. Kaunista, harmonista ja seesteisen järjestelmällistä. Sitten, kun aika oli valmis, mentiin päivittelemään tietokantojakin. Sen jälkeen asiat ovatkin sitten menneet alamäkeen, kohti kaaosta. Yhtäkkiä ollaan monikerrosarkkitehtuurissa ja integraatioviidakossa, missä palvelumuotoilijat, kyberteknikot ja datatieteilijät mellastavat. Jossain vaiheessa merkkipohjainen käyttöliittymä ikkunoitiin ja sitten keksittiin kannettava puhelin ja eikös näitä pitänyt ruveta yhdistämään. Nyt sitten ollaan tilanteessa, että kännyappseilla tilataan pizzat ja taksit, katsotaan uutiset ja sarjamaratonit sekä tietty voidaan tehdä suuri osa työasioistakin. Se aika, kun ATK oli vaimeaa huminaa konesaleissa, puukengillä käveleviä villapaitaukkeleita ja magneettinauhoja, on vaihtunut valintaähkyyn ja erinäisten trendikkäiden sovellusten perässä juoksemiseen. Nyt ollaan aika lailla kännykkäkeskeisessä tilanteessa. Mutta ei olla kauaa.

Käyttöliittymä on nimittäin radikaalisti muuttamassa muotoaan. Nyt jo löytyy Siriä ja Alexaa, joita voi käskyttää puheen avulla. Kuuntelevat käyttöliittymät saavat kohta silmät ja tusinan muuta anturia, jolloinka ne voivat ohikävellessäsi huomauttaa, että ennen kuin nyt juokset ilman aamiaista sinne bussipysäkille odottamaan liitobussia, niin kannattaa käydä vessassa ensin, koska 36 minuutin kuluttua tulee hätä ja se yhdistettynä jo nyt vähän alhaiseen verensokeriisi ei ole hyvä juttu. Ja laita paita housuihin.

Sekin on ohimenevä vaihe. Elon Musk, tuo sähköpatteriautojen arkipäiväistäjä, on perustanut Neuralink-nimisen putiikin, jonka tarkoituksena on linkata ihmisen aivot tietokoneeseen. Tätähän on kyllä jo odotettukin, eikä ole tulossa yllätyksenä. Vuonna 1984 William Gibson kirjoitti kirjan nimeltä Neuromancer, Neurovelho suomeksi. Suosittelisin, että kaikki käyttöliittymien kanssa vähänkään tekemisissä olevat lukisivat tuon kirjan. Uskoisin, että herra Musk ainakin on.

Sitten, kun ne aivot on kiinni keinoälyssä ja kvanttitietokoneissa, onkin ehkä turha puhua mistään käyttöliittymistä. Voi olla, että on myös turha puhua mistään systeemityöstä, työstä yleensäkään, ehkä on turhaa puhua edes ihmisistäkään. Muutamia ihmetyksenaiheita tuohonkin aikakauteen kuitenkin liittyy. Nimittäin, ohjelmistovirheethän eivät vain yksinkertaisesti tule ikinä katoamaan maailmasta. Siinäkin vaiheessa, kun AI ja kumppanit pääsevät luomaan, kehittämään ja ylläpitämään koodia, niin virheitä sinne jää. Ei ehkä niin tyhmiä virheitä kuin nyt, mutta jonkin tason bugeja kuitenkin. Maailma kun ei ole puhtaasti pääteltävissä nollalla tai ykkösellä, otetaan nyt esimerkkinä vaikkapa vain niinkin yksinkertainen asia kuin kolmivuotias ennen nukkumaan menoa. Logiikalla ja järjellä ei ole sen kanssa mitään tekemistä. Ja toinen esimerkki: Samasta asiasta yleensä jo vain kahdella eri ihmisellä on ihan eri käsitys. Niin kuin se leninki, joka oli sininen vai musta. Ja kun ohjelmistovirheet liittyvät tuollaiseen korkean tason kognitiivisuuteen, niin ne voivatkin olla yhtäkkiä aika laajakantoisia. Mutta onneksi meillä on Asimovin luomat robotiikan kolme sääntöä.

Ellei sitten silloinen presidenttiehdokas Väyrynen aloita kampanjaa niiden muuttamiseksi.