Laiva. Tuo paradoksaalinen vapauden metafora, joka samanaikaisesti toimii myös liikkuvana vankilana, kuten kaikki muutkin liikennevälineet. Kun verrataan vaikka lentokoneeseen, niin laivassa olon vapausaste on toki aivan toinen. Kukaan vähänkään järkevä ihminen ei voi pitää lentomatkustamisesta, lukuun ottamatta niitä muutamaa hetkeä eli nousua ja laskua. Tämä toki koskee vain meitä köyhiä, vähänkään järkevät ja varakkaat ihmiset hankkiutuvat ykkösluokkaan, jossa voivat makoilla televisiota katsellen ja shamppanjaa maistellen. Sen sijaan köyhempikin ihminen voi nauttia samantasoisesta matkustamisesta, nimittäin laivalla! Sillä tosin ei pääse parissa tunnissa Pariisiin, mutta kuka sinne nyt haluaisikaan.
Ajatellaanpa tulevaisuuden visioiden pohdinnan nimissä hetkinen sellaista, että Sytykkeen syysseminaari pidettäisiin lentokoneessa. Veikkaisin, että osallistujamäärä putoaisi dramaattisesti, peräti syöksyisi, seminaari kokisi varsinaisen mahalaskun ja sehän aiheuttaisi valtavaa turbulenssia ja tekisi yhdistyksestä siipirikon ja lopuksi toiminta sakkaisi kokonaan, propellipäiden putiikilla menisi pelikaanit turbiiniin. Joten en suosittele. Tosin, mistäpä sitä tietää, tai tietäähän sen, kun arvaa, että tulevaisuudessa jopa lentomatkustamisesta tullaan saamaan miellyttävää. Luulen kyllä, että se perustuu lyhytaikaiseen horroskoomaan, joka hoidetaan mukavia unia aiheuttavilla lääkkeillä. Perustan ennustukseni matkustajaa kohti tarkoitetun tilan ja tarjoilun kehittymisellä viime vuosina. Sopivasti nukutetut matkustajat voidaan pakata paljon kustannustehokkaammin kuin nykyisin. Sitten meillä olisi Helsinki-Vantaalla laukkujen heittelijöiden lisäksi matkustajaheittäjät, jotka nätisti pakkaisivat nukkuvat matkustajat kontteihin, jotka sitten pakattaisiin koneeseen. Ei sitten kannata lentää Charles de Gaullen kautta, tulisi perille pari päivää myöhemmin tai sitten tulisi perille johonkin ihan muualle, pahimmillaan voisi kadota kokonaan.
Ehkä siis emme haasta seminaarijärjestelyitä sen enempää. En myöskään aio alkaa maalailla tulevaisuudenvisioita siitä, miltä maailma näyttää kahdenkymmenen vuoden kuluttua, olen sitä tehnyt jo suhteellisen monessa kolumnissa. Kaksikymmentä vuotta on kuitenkin suhteellisen pitkä aika. Lähestyn tätä aihetta nyt siis rikastumismielessä. Mikään hömppäopas, joka haluaa tulla myydyksi, ei ohjeista, että tee nyt näin, niin rikastut kahdessakymmenessä vuodessa. Sitä tekevät vain iltapäivälehdet ja nekin vain kiusaamistarkoituksessa ilkkuen, että olisitpa ollut parikymmentä vuotta sitten edes välttävän järkevä, niin uisit nyt rikkauksissa. Ei ei, hömppäoppaat, jotka haluavat tulla myydyksi, ohjeistavat, että tee näin, niin rikastut parissa vuodessa. Pari vuotta on aikajana, jonka hömppäoppaita ostavat ihmiset vielä pystyvät sisäistämään. He eivät pysty kahta vuotta niitä ohjeita seuraamaan, mutta he pystyvät olettamaan niin sen ostopäätöksen, ostohetken ja jotkut jopa lukemisen ajan.
Ajattelin siis, että kerron, mitä pitää tehdä, että kahden vuoden kuluttua olisi rikas. Tämä ei ole sijoitusneuvontaa, joten voitte lukea tämän kolumnin myös MiFIDin voimaantulon jälkeen. Yleinen trendi seuraavan kahden vuoden aikana on DD. No nyt innostui ne molemmat peräkammarinkin lukijat, mutta valitettavasti tuo omakeksimä lyhenne aiheuttaa pettymyksen. Toiselle siksi, että se ei viittaa mihinkään kokoluokitukseen ja toiselle siksi, että se ei ole unix-käsky. Disruptio ja digitalisaatio. Siinä ne. Ensimmäinen tarkoittaa, että mietipä omaa työtäsi ja työpaikkaa. Oletko tulevaisuuden tekijöitä vai menneisyydessä roikkuva tuleva yliajon uhri? Jälkimmäinen tarkoittaa, että mietipä omaa työtäsi ja työpaikkaasi. Oletko automatisoitavissa vai teetkö jotain sellaista, mikä vaatii vielä pari vuotta lisää vahvan tekoälyn kehittymistä, ennen kuin olet automatisoitavissa?
Valitettavasti itse en keksi oikein mitään työtä, mitä automatisaatio tai lopulta robotit eivät voisi tehdä. Ehkä eniten miettii jotain hoitotyötä, vanhusten ja päiväkotilasten parissa työskentelyä. Siinä ei riitä, että empatiaprosessoria säädetään vähän tiukemmalle, siinä pitää kuitenkin olla aika lailla kädet savessa – krhm – ja nopeat refleksit ja tilannetaju. Ammattiurheilu on myös ehkä aika varma, robottien hiihtokilpailut tai itsestään ajavien formuloiden kisat eivät ehkä kuitenkaan tuo sitä samaa jännitystä, kuin ihmisurheilu. Tosin urheilussakin tulee olemaan luomu- ja kybersarjat.
En toki tarkoita, että kahdessa vuodessa muut kuin lastentarhaopettajat ja nyrkkeilijät olisivat robotteja, mutta muutos ei ole tulossa, se on jo päällä. Rikastumisen voi hoitaa joko perustamalla sellaisen firman, joka pärjää tai sitten sijoittamalla sellaiseen. Eikö ole helppoa? Itse olen kuitenkin miettinyt sitä kummallisuutta, että kuinka kovasti asiasta höpistään työelämässä, mutta missä on kunnon siivous-, pyykkäys-, viikkaus-, ruuanlaitto-, pihanharavoimis-, autonpesu-, ja lumenluontirobotit, häh?