Tässä viimeisten vuosien aikana on paljon puhuttu alkuperästä. Lähinnä eritoten teknologian alkuperästä. Puheet ovat aika usein lähteneet liikkeelle tietyntyyppisten läheltä-piti-tilanteiden kautta. Vähän niin kuin mökillä onkisärkiä peratessasi vahingossa nirhaiset fileerausveitsellä ranteeseen kolmen sentin haavan. Onneksi pari senttiä valtimoverisuonista ohi. Seuraavalla – tai ehkä jopa samalla – kerralla varaudut asiaan ja annat puolison hoitaa kalanperkuun. Jos puolisoa ei ole, tai häntä ei jostain syystä saakaan maaniteltua moiseen, on sitten vain itse varauduttava suojavälineillä, viiltosuojahanskoilla, pitkillä hihoilla ja ehkä harjoittelemalla veitsenkäsittelyä. Teknologian suhteen homman antamisen toiselle ei välttämättä pure ollenkaan siihen ongelmaan, eli alkuperähankaluuteen. Sama kuin kalanperkuun vastuuttaminen toiselle ei tee särjistä siikoja.
Eurooppalainen suvereniteetti on siitä hauska käsite, että se kuulostaa juhlalliselta, melkeinpä keisarilliselta. Ihan kuin Brysselissä olisi jollakin pompöösillä palatsiterassilla kultainen valtikka, jolla komennetaan datasäteitä pysymään kiltisti Schengen‑alueella. Todellisuudessa valtikka on enemmänkin sateenvarjo: se suojaa vähän, mutta tuuli vie sen helposti mennessään.
Ja tuuli tulee yleensä lännestä. Sen nimi on AWS, Azure ja Google Cloud. Ja vaikka ne kohta mukasijaitsevat Suomessa olevissa kymmenissä, ellei sadoissa humisevissa datatehtaissa, niin tiedot ovat muiden kuin eurooppalaisten hallinnassa.
Eurooppalainen suvereniteetti pilvipalveluissa on vähän kuin yrittäisi kasvattaa omavaraisuutta parvekkeella. Toki basilika kasvaa, mutta kun tarvitset oikeasti ruokaa, huomaat ostavasi kaiken Prismasta. Ja Prismakin käyttää amerikkalaista pilveä.
Meillä on siis kunnianhimoinen tavoite: hallita omaa dataamme, infrastruktuuriamme ja digitaalista tulevaisuuttamme. Mutta samaan aikaan käytämme Teamsia, Workdayta, Salesforcea, Zoomia, Slackia, HubSpotia ja ties mitä muuta – kaikki kiltisti US CLOUD Actin sateenvarjon alla. Se on vähän kuin yrittäisi olla riippumaton kahvista juomalla Starbucksissa. Tuo Cloud Acthän siis velvoittaa amerikkalaisia teknologiayrityksiä (mitähän niitä nyt olisi) luovuttamaan dataa Yhdysvaltain viranomaisille heidän niin halutessaan, toki kyseessä on oltava jonkinlainen rikostutkinta, mutta niitähän on helppo keksiä. Eikä meidän tarvitse mennä Euroopasta kovinkaan kauas, Englannissahan voit joutua vankilaan, kun liikaa kehut somessa omaa maatasi.
Eurooppalainen datasuvereniteetti onkin ennen kaikkea tunne. Sellainen lämmin, turvallinen ajatus siitä, että “kaikki on kunnossa, onhan meillä DPA:t ja SCC:t appendixeineen”. Ja huolimatta noista kaikista hienoista papereista, on ihmisiä, jotka eivät usko hetkeäkään, että niitä oikeasti noudatettaisiin.
Mutta onhan meillä GAIA‑X. Se on kuin eurooppalainen pilvi‑NATO: paljon kokouksia, standardeja ja työryhmiä, mutta kun kysyt, missä se konkreettinen pilvi on, vastaus on yleensä “tulossa”. GAIA‑X on kuin lupaus siitä, että ensi kesänä meillä on oma mökki – mutta toistaiseksi nukumme edelleen vuokramökin vintillä, ja vuokranantaja on Amazon. Ja siksi toisekseen, se ei ole pilvipalvelu, se ei ole eurooppalainen Azure, vaan … ’rumpujen pärinää’… se on sääntökehys ja standardikokoelma, joka mahdollistaa yhteentoimivat, luotettavat ja eurooppalaisia arvoja noudattavat datapalvelut. Eli jenkit nysväävät kaiken maailman azureja, me täällä Euroopassa saamme sentään aikaan sen, että muovikorkit pysyvät pullossa kiinni!
Ehkä eurooppalainen suvereniteetti ei lopulta olekaan sitä, että rakennamme oman hyperskaalajan. Ehkä se on sitä, että opimme elämään pilvijättien kanssa niin, että emme ole niistä täysin riippuvaisia. Että meillä on vaihtoehtoja, avoimia standardeja, siirrettävyyttä ja läpinäkyvyyttä. Että voimme vaihtaa palvelua ilman, että koko IT‑osasto joutuu terapiaan.
Suvereniteetti ei ole täydellistä omavaraisuutta. Se on kykyä valita – ja kykyä sanoa ei.
Ja ehkä jonain päivänä, kun GAIA‑X:stä tulee muutakin kuin työryhmäkalenteri, voimme sanoa, että eurooppalainen pilvi on muutakin kuin kaunis ajatus. Mutta siihen asti: avataan sateenvarjo ja toivotaan, ettei tuuli vie sitä mukanaan. Tai ehkä me olemme jo menettäneet tämän pelin. Mutta niitä onkisärkiä kannattaa kyllä pyytää, niitä kun perkaa, pakastaa ja jauhaa, niin saa oivallisia särkipullia! Hyvää kesää!
