Euroopan digitaalinen riippuvuus ei ole syntynyt virheistä tai huolimattomuudesta, vaan miljoonista rationaalisista valinnoista tilanteessa, jossa vaihtoehdot ovat olleet selvästi heikompia tai huomattavasti kalliimpia. Historiassa vastaavat rakenteet ovat syntyneet aiemminkin, ja ne ovat murtuneet vasta silloin, kun rinnalle on rakennettu toimiva vaihtoehto. Tämä kirjoitus tarkastelee, mitä Venetsian ja Hansan esimerkit kertovat Euroopan nykyisestä digitaalisesta haavoittuvuudesta ja miksi irtautuminen on aina ollut hitaampi prosessi kuin ennakoitiin.
Johdanto
Vuonna 1498 portugalilainen Vasco da Gama saapui kahden vuoden pituiselta löytöretkeltään takaisin Lissaboniin. Retki oli ollut menestys, sillä hän oli purjehtinut ensimmäistä kertaa onnistuneesti Euroopasta Afrikan eteläkärjen kautta Intiaan. Uusi merireitti muutti eurooppalaisen kaupan valtarakenteen vuosikymmenessä.
1100–1400‑luvuilla Venetsia oli keskeisessä asemassa Euroopan ja Idän välisessä maustekaupassa. Mausteet saapuivat Intian valtameren ja Lähi‑idän reittejä pitkin Välimeren satamiin, joiden kautta venetsialaiset kauppiaat kontrolloivat niiden jakelua Euroopan markkinoille. Venetsian merellinen ja taloudellinen ylivoima perustui kehittyneeseen satamaverkostoon, kauppasopimuksiin ja Arsenalen telakkaan, joka oli aikansa merkittävin laivanrakennuskeskus ja kykeni poikkeuksellisissa oloissa tuottamaan aluksia teollisessa mittakaavassa.
Mausteet, erityisesti pippuri, olivat äärimmäisen arvokkaita hyödykkeitä, joita käytettiin paitsi kulinaarisina ylellisyyksinä myös maksuvälineinä ja varallisuuden mittareina. Venetsian asema perustui siihen, että se kykeni toimimaan välittäjänä eurooppalaisten markkinoiden ja Lähi‑idän sekä Aasian kauppajärjestelmien välillä. Tämä tilanne alkoi muuttua vasta 1400‑luvun lopulla, kun Portugali avasi merireitin Euroopasta Intian valtamerelle, mikä käynnisti Atlantin kaupan nousun ja murensi vähitellen Välimeren kauppamonopolin merkitystä.
Venetsia ei menettänyt valta-asemaansa siksi, että se olisi tehnyt jotain väärin. Venetsian valta-asema perustui Euroopassa ylivoimaiseen infrastruktuuriin, joka yhdisti maustekaupan reitit, satamat, kauppasopimukset ja rahoitusjärjestelmän yhdeksi kokonaisuudeksi. Vasco da Gaman ansiosta tämä infrastruktuuri ei enää ollut ainoa vaihtoehto. Eurooppalaiset kauppiaat eivät olleet riippuvaisia Venetsiasta laiskuuttaan tai naiiviuttaan. He olivat riippuvaisia, koska Venetsia tarjosi ylivertaisen järjestelmän, jolle ei tuohon aikaan löytynyt vaihtoehtoja.
Rakenteellinen riippuvuus ei synny pakosta, vaan se syntyy rationaalisista valinnoista tilanteessa, jossa yksi toimija hallitsee kriittistä infrastruktuuria.
Viisisataa vuotta Venetsian maustemonopolin jälkeen Eurooppa on jälleen tilanteessa, jossa kriittinen infrastruktuuri on toisen toimijan hallinnassa. Nyt infrastruktuuri ei enää ole satamat ja kauppareitti vaan pilvipalvelut, data-arkkitehtuuri ja tekoälyalustat. Infrastruktuuria eivät hallitse venetsialaiset kauppiaat vaan amerikkalaiset teknologiayhtiöt. Toimijat ja toiminta eivät ole samoja, mutta perusrakenteen muodostava vapaaehtoinen, rationaalinen ja syvenevä riippuvuusrakenne on identtinen.
En sano, että 2000-luvun teknologinen riippuvuusrakenne on virhe tai että amerikkalaiset teknologiatoimijat ovat uhka. Pyrin osoittamaan, että historiasta löytyy vastaavia rakenteita, joiden avulla voi ymmärtää missä Eurooppa on nyt, miten tähän on tultu ja mitä irtautuminen on historiallisesti vaatinut.
Rakenteellisen riippuvuuden anatomia
Riippuvuutta käytetään harvoin kuvaamaan jonkin asian positiivista ominaisuutta. Kielitoimiston sanakirjan mukaan kyse on epäitsenäisyydestä, johonkin sidoksissa oloa tai jonkin mukaan määräytyvyyttä. Poliittisessa kontekstissa kyse on negatiivisesta konnotaatiosta, joka vie ajatukset nopeasti heikkouteen ja huonoihin päätöksiin. Tämä on kuitenkin harhaanjohtava kehys.
Historiallisesti katsottuna rakenteelliset riippuvuudet ovat pääsääntöisesti syntyneet rationaalisista valinnoista. Joku toimija on tarjonnut palveluja, kuten infrastruktuuria, teknologiaa tai logistiikkaa, joka on ollut ylivoimainen verrattuna muihin vastaaviin palveluihin. Rationaalinen toimija valitsee yleensä parhaan vaihtoehdon. Kun tarpeeksi moni toimija tekee saman valinnan, syntyy riippuvuusrakenne.
Riippuvuusrakenne syntyy tyypillisesti kolmessa vaiheessa:
Ensimmäisessä vaiheessa palveluntuottaja tarjoaa jotain aidosti parempaa, kuin mitä muut pystyvät tuottamaan. Valinta on järkevä ja molempia osapuolia hyödyttävä. Hinta voi olla alhainen, laatu korkea ja palvelun käyttöönotto vaivatonta. Tässä vaiheessa kyse ei ole riippuvuudesta vaan palvelun tuottajan ja käyttäjän välisestä tasapuolisesta suhteesta.
Toisessa vaiheessa palvelu kytkeytyy syvälle rakenteisiin: prosesseihin, osaamiseen, sopimuksiin ja investointipäätöksiin. Organisaatiot rakentavat toimintansa ulkoisen toimijan standardien, rajapintojen ja ekosysteemin varaan. Tässä vaiheessa riippuvuusrakenne on jo tunnistettavissa ja olemassa, mutta se ei välttämättä tunnu vielä ongelmalta. Järjestelmä toimii hyvin ja on kustannustehokas.
Kolmannessa vaiheessa vaihtoehdot ovat kaventuneet ja vaihtokustannus on kasvanut niin suureksi, että riippuvuus alkaa näyttämään välttämättömyydeltä. Tekninen velka, henkilöstön uudelleenkoulutuksen kustannus, datan siirtämisen kompleksisuus ja sopimusrakenteet muodostavat yhdessä lukituksen jota ei pureta nopeasti yksittäisellä päätöksellä.
Neljännessä vaiheessa riippuvuussuhde saattaa aktivoitua osana poliittista tai taloudellista painostusta. Tämä ei ole väistämätöntä, mutta usein historiassa toistunut seuraus, kun voimakas riippuvuussuhde osuu yhteen geopoliittisen murroksen tai toimittajan intressien muutosten kanssa.
Riippuvuus ei välttämättä näy prosessina. Se huomataan vasta siinä vaiheessa, kun jotain yritetään muuttaa tai ulkoinen shokki pakottaa tarkastelemaan tilannetta.
Hansa-liitto ja pohjoinen irtautuminen
1200-luvulla pohjoiseurooppalainen kauppa oli hajanaista, turvatonta ja tehotonta. Hansa-liitto kehitettiin vastaamaan tähän haasteeseen. Sen avulla jaettiin riskit ja se tarjosi yhteisen kauppaverkoston, yhteiset sopimuskäytännöt, luotettavan logistiikan ja pääoman joka mahdollisti pitkän matkan kaupan. Pohjoismaat osallistuivat aluksi tähän järjestelmään vapaaehtoisesti, koska se tarjosi ylivertaisen infrastruktuurin verrattuna kaikkeen muuhun saatavilla olevaan.
Hansan myötä syntyi riippuvuusrakenne, joka oli sekä taloudellinen että poliittinen. Hansaliiton kautta virtasi kulutushyödykkeet, tieto ja raha. Pohjoismaat tuottivat raaka-aineita kuten kalaa, turkiksia ja rautaa, mutta jalostus, kauppa ja pääoma olivat Hansan saksalaisten kauppiasyhteisöjen käsissä. Tukholmassa ja Tallinnassa hansakauppiaat olivat merkittäviä vallankäyttäjiä. Hansan vaikutus ulottui niin syvälle, että Ruotsi joutui lailla rajoittamaan saksalaisten osuutta kaupunkien hallinnossa.
Samat asiat, joita hyperscalerit hallitsevat tänään, infrastruktuuri, pääoma ja osaaminen olivat Hansan hallussa keskiajan Itämerellä.
Lopulta irtautuminen kuitenkin tapahtui, mutta hitaasti ja vaivalloisesti, kun Ruotsi ja Tanska rakensivat asteittain 1400-1600 -luvuilla omaa merenkulku- ja kauppainfrastruktuuria. Prosessi ei ollut suoraviivainen, sillä Hansan kanssa käytiin sekä konflikteja että tiivistä yhteistyötä, ja riippuvuuden aste vaihteli poliittisten suhdanteiden mukaan. Ratkaiseva muutos tapahtui, kun Atlantin kauppa nousi Itämeren rinnalle. Hansan Itämeri‑keskeinen verkosto menetti suhteellista merkitystään sitä mukaa, kun pohjoismaiset toimijat rakensivat omaa merenkulku‑ ja kauppainfrastruktuuriaan. Hansan palveluista tuli valinnaisia, ei enää välttämättömiä.
Keskeisinä havaintoina voidaan nähdä, että riippuvuusuhteesta irtautuminen vaati rinnakkaisen infrastruktuurin rakentamista, ei pelkästään toiminnan sääntelemistä tai sopimusehtojen parantamista. Lisäksi prosessi vaatii poliittista jatkuvuutta useiden sukupolvien yli. Yksittäinen kuningas tai hallitus ei aikanaan ratkaissut tilannetta, vaan se vaati pitkäjänteistä sitoutumista tilanteessa, jossa lyhyen aikavälin rationaalinen valinta olisi ollut jatkaa Hansan palveluiden käyttöä. Tämä on todennäköisesti vaikein oppi sovellettavaksi nykyiseen demokraattiseen päätöksentekoon.
Euroopan digitaalinen riippuvuus: missä ollaan ja miten tähän tultiin
Euroopan digitaalinen riippuvuus amerikkalaisesta infrastruktuurista ei syntynyt tietoisena valintana. Se syntyi miljoonina yksittäisinä rationaalisina päätöksinä: yritys valitsi AWS:n koska se oli halvin ja nopein tapa skaalata, virasto valitsi Microsoftin koska integraatio olemassa olevaan järjestelmään oli suoraviivainen, yliopisto valitsi Google Workspacen koska se oli ilmainen opiskelijoille.
Jokainen yksittäinen päätös erikseen oli järkevä. Yhdessä ne rakensivat riippuvuusrakenteen joka on nyt niin syvä, että sen purkaminen ei ole poliittinen päätös tai tekninen projekti, vaan vuosien mittainen tekninen, organisatorinen ja taloudellinen muutosprosessi. Riippuvuutta voidaan tarkastella kolmen kerroksen kautta:
Infrastruktuurikerros: Kolme amerikkalaista hyperscaleria, Amazon Web Services, Microsoft Azure ja Google Cloud hallitsevat eurooppalaista pilvimarkkinaa ylivoimaisesti. Eurooppalaisella pilvialalla ei ole yhtään globaalisti kilpailukykyistä toimijaa. Tämä tarkoittaa että eurooppalainen digitaalinen infrastruktuuri, mukaan lukien merkittävä osa kriittisestä infrastruktuurista, on rakennettu ulkoisten toimijoiden palvelimille, ohjelmistoille ja ekosysteemeille.
Data- ja osaamiskerros: Eurooppalaisten organisaatioiden tuottama data virtaa amerikkalaisiin järjestelmiin, joissa siitä jalostetaan koulutusmateriaalia tekoälymalleille, aineistoa palvelujen kehittämiseen ja pohjaa liiketoimintatiedolle. Arvo ei synny datan keräämisestä vaan sen jalostamisesta ja jalostuskapasiteetti on Atlantin toisella puolella. Rakenteeltaan tämä muistuttaa Hansa-ajan raaka-ainekauppaa: eurooppalainen organisaatio tuottaa raaka-aineen, josta erityisesti tekoälymallien kehityksen myötä amerikkalainen toimija jalostaa sen arvoksi.
Samalla eurooppalaisten organisaatioiden tekninen osaaminen on rakentunut amerikkalaisten alustojen varaan. AWS-sertifikaatti, Azure-arkkitehtuuri, Google Cloud -osaaminen ovat markkinoiden arvostamia taitoja. Eurooppalaisen vaihtoehdon rakentaminen ei ole pelkästään tekninen kysymys vaan edellyttää myös osaamispohjan pitkäjänteistä kehittämistä.
Juridinen kerros on näistä kolmesta vaikein hallita sääntelyllä. Yhdysvaltain CLOUD Act velvoittaa amerikkalaiset palveluntarjoajat luovuttamaan hallussaan olevaa dataa Yhdysvaltain viranomaisille riippumatta siitä, missä data fyysisesti sijaitsee. FISA-lainsäädäntö puolestaan antaa tiedusteluviranomaisille pääsyn ei-amerikkalaisten viestintään amerikkalaisten palveluntarjoajien kautta. Käytännössä tämä tarkoittaa, että suomalaisen organisaation viestintä ja data voivat olla Yhdysvaltain tiedusteluviranomaisten saavutettavissa ilman, että organisaatiolla on tosiasiallista mahdollisuutta saada tästä tietoa tai puuttua tilanteeseen. Nämä eivät ole teoreettisia riskejä, vaan voimassa olevaa lainsäädäntöä, joka luo rakenteellisen epäsymmetrian eurooppalaisten ja amerikkalaisten toimijoiden välille. CLOUD Act synnyttää käytännössä ratkaisemattoman oikeudellisen ristiriitatilanteen suhteessa EU:n tietosuojalainsäädäntöön: amerikkalainen palveluntarjoaja voi samanaikaisesti olla velvoitettu luovuttamaan dataa Yhdysvaltain viranomaisille ja toisaalta kieltäytymään tällaisesta luovutuksesta EU:n yleisen tietosuoja-asetuksen nojalla. Ristiriitaa ei ole poistettu sääntelyllä, vaan sen hallinta on siirretty yksittäisten yhtiöiden vastuulle. EU on pyrkinyt vastaamaan juridisen kerroksen haasteisiin EUCS‑pilvisertifioinnilla, mutta kyse on ennen kaikkea sääntely- ja luottamusmekanismista, joka pyrkii hallitsemaan riippuvuuden riskejä, ei vielä muuttamaan sen rakenteellista perustaa.
Infrastruktuuririippuvuus syventää datariippuvuutta ja rakentaa osaamisriippuvuuden. Juridinen kerros tekee kaikista kolmesta geopoliittisesti sensitiivisiä. Yhdessä ne muodostavat riippuvuusrakenteen, joka on huomattavasti vahvempi kuin mikään yksittäinen kerros erikseen tarkasteltuna.
Sääntely ei ole sama asia kuin toimintakyky
Euroopan lainsäädännöllinen vastaus digitaaliseen riippuvuuteen on viimeisen viiden vuoden aikana ollut erittäin aktiivinen. GDPR, NIS2, DORA, Data Act, tekoälyasetus, Cyber Resilience Act -sääntelykokonaisuus on merkittävä ja monilta osin maailman edistyksellisin. EU on kiistatta maailman merkittävin digitaalinen sääntelijä, ja sen normit leviävät laajemminkin ns. Bryssel-efektin kautta.
Mutta sääntely ja todellinen toimintakyky ovat eri asioita.
Venetsia-analogia on tässä jälleen osuva. Kuvitellaan että 1400-luvun eurooppalaiset kauppiaat olisivat vastanneet maustekauppariippuvuuteen säätämällä tiukat kauppasäännöt venetsialaisia välittäjiä koskien. Säännöt olisivat voineet olla hyviä ja tarpeellisia, mutta ne eivät olisi rakentaneet yhtään laivaa, avanneet yhtään vaihtoehtoista reittiä tai siirtäneet yhtään navigointitaitoa eurooppalaisille kauppiaille.
Sama jännite on läsnä nyt. EU on rakentanut kehittyneen sääntelyjärjestelmän riippuvuuden hallitsemiseksi, mutta huomattavasti vähemmän kapasiteettia riippuvuuden vähentämiseksi. Huoltovarmuusorganisaation Digipoolin ja Teknologiateollisuus ry:n vuonna 2026 julkaisema selvitys suomalaisten yritysten näkemyksistä konkretisoi tilanteen. Selvityksen mukaan yhdysvaltalaiset hyperscalerit dominoivat pilvipalvelumarkkinaa tavalla, jota yritykset eivät koe realistiseksi muuttaa lyhyellä aikavälillä. Eurooppalaisia vaihtoehtoja ei pidetä teknisesti tai toiminnallisesti riittävinä. Perusasetelma tiivistyy yhteen havaintoon: Eurooppa käyttää pilvialustoja mutta ei omista niitä.
Aito toimintakyky kriittisessä digitaalisessa infrastruktuurissa edellyttäisi mittavia ja pitkäjänteisiä investointeja eurooppalaiseen pilvi-infrastruktuuriin, puolijohdetuotantoon ja ohjelmisto-osaamiseen. Se tarkoittaisi lyhyellä aikavälillä kalliimpia ja osin heikompia palveluita kuin mitä amerikkalaiset toimijat tänään tarjoavat. Se vaatisi poliittista jatkuvuutta useiden vaalikausien yli.
Tämä on eurooppalaisille valtiolle vaikea paikka. Vaalikauden aikahorisontti ja strategisen digitaalisen infrastruktuurin rakentamisen aikahorisontti eivät kohtaa, samalla kun teknologinen kehitys etenee nopeammin kuin koskaan aiemmin. Historiallinen Hansa‑analogia on tässä rehellinen mutta samalla vajavainen: pohjoismaisen vaihtoehdon rakentaminen ei tapahtunut yhden päätöksen seurauksena, vaan vaati sukupolvien yli jatkuvaa sitoutumista tilanteessa, jossa lyhyen aikavälin rationaalinen valinta olisi ollut jatkaa entiseen malliin. Nykyisessä toimintaympäristössä odottamisen hinta on kuitenkin korkeampi – mitä pidempään strategisia päätöksiä lykätään, sitä syvemmälle teknologinen ja taloudellinen lukkiutuminen ehtii rakentua, ja sitä kapeammiksi käyvät myöhemmät vaihtoehdot.
Suomi ja digitaalisen toimintakyvyn operatiivinen ulottuvuus
Suomen näkökulmasta digitaalinen riippuvuus ei ole ensisijaisesti poliittinen tai markkinaehtoinen kysymys, vaan käytännöllinen toimintakykyyn liittyvä haaste. Ero moniin muihin eurooppalaisiin maihin syntyy ennen kaikkea siitä, että Suomessa huoltovarmuudella on pitkä historia ja vakiintunut toimintamalli, jossa riippuvuuksia tarkastellaan järjestelmällisesti osana yhteiskunnan varautumista.
Kokonaisturvallisuuden toimintamalli on tämän ajattelun ydin. Se lähtee oletuksesta, että yhteiskunnan keskeisten toimintojen on toimittava myös vakavissa häiriötilanteissa ja poikkeusoloissa. Energia, elintarvikehuolto, logistiikka ja terveydenhuolto ovat sektoreita, joiden varautumista on suunniteltu pitkään ja systemaattisesti. Digitaalinen infrastruktuuri on siirtynyt tähän samaan kehykseen vasta viime vuosina, vaikka sen merkitys yhteiskunnan toimivuudelle on kasvanut nopeammin kuin varautumisen rakenteet.
Käytännön kysymys on yksinkertainen: jos yhteys ulkoiseen pilvi‑infrastruktuuriin katkeaa teknisen vian, kyberoperaation tai geopoliittisen kriisin seurauksena, mitkä yhteiskunnan ja talouselämän kriittiset toiminnot lakkaavat toimimasta, kuinka nopeasti ja millä seurauksilla? Onko vaihtoehtoisia toimintamalleja olemassa, vai nojaako jatkuvuus siihen, että ulkoinen infrastruktuuri pysyy käytettävissä myös häiriötilanteissa?
Ukrainan kokemus viitepisteenä: Venäjän hyökkäys Ukrainaan vuonna 2022 tarjoaa tähän konkreettisen viitepisteen. Hyökkäyksen alkuvaiheessa ukrainalaiset viranomaiset ja organisaatiot siirsivät kriittistä dataa ja järjestelmiä nopeasti länsimaisiin pilvipalveluihin. Suuret yhdysvaltalaiset teknologiayhtiöt toimivat aktiivisesti tämän siirron mahdollistajina. Ratkaisu oli olosuhteiden pakosta toimiva ja tilanteessa järkevä.
Samalla tapaus paljastaa rakenteellisen haavoittuvuuden: ukrainalaisen yhteiskunnan digitaalinen resilienssi säilyi kriittisellä hetkellä osittain siksi, että ulkoisten toimijoiden kapasiteetti ja tahtotila olivat käytettävissä. Ratkaisu toimi, mutta se nojasi tekijöihin, joita Ukrainan valtio ei itse hallinnut. Tämä ei ole argumentti kansainvälistä yhteistyötä tai liittolaissuhteita vastaan. Se on muistutus siitä, että yhteiskunnan perustoimintojen jatkuvuutta ei voida pitkällä aikavälillä rakentaa yksinomaan sen varaan, että apu on saatavilla juuri silloin kun sitä tarvitaan – etenkin tilanteessa, jossa avun saatavuus riippuu ulkoisista poliittisista ja kaupallisista intresseistä.
Suomen rooli eurooppalaisessa keskustelussa: Suomella on tässä sekä erityinen vastuu että erityinen mahdollisuus. Vastuu siksi, että maantieteellinen asema ja kokonaisturvallisuuden perinne tekevät riippuvuuksien seurauksista konkreettisempia kuin monille muille Euroopan maille. Mahdollisuus siksi, että Suomi voi tuoda eurooppalaiseen keskusteluun näkökulman, jossa kysymys ei esiinny ideologisena vastakkainasetteluna tai protektionismina, vaan huoltovarmuutena ja toimintakyvyn turvaamisena.
Hansa‑analogia sulkeutuu tässä luontevasti. Pohjoismaat eivät aikanaan irtautuneet Hansan vaikutuspiiristä siksi, että Hansa olisi ollut epäluotettava tai vihamielinen toimija. Irtautuminen tapahtui, koska kriittiseen infrastruktuuriin liittyvä riippuvuus, jossa hallinta ja vaihtoehdot puuttuivat, osoittautui pitkällä aikavälillä rakenteelliseksi haavoittuvuudeksi. Sama logiikka pätee myös nykyiseen digitaaliseen infrastruktuuriin.
Lopuksi: avoin kysymys
Venetsia menetti asemansa, kun vaihtoehtoinen yhteys rakennettiin. Prosessi ei ollut nopea eikä helppo. Se vaati vuosikymmenien investointeja, uuden navigointiteknologian kehittämistä ja poliittista tahtoa jatkaa silloinkin kun lyhyen aikavälin kustannukset olivat suuret. Lopputulos muutti eurooppalaisen kaupan rakennetta pysyvästi.
Hansa menetti valtansa, kun pohjoismaiset toimijat rakensivat oman laivastonsa, satamansa ja kauppareittinsä. Tässäkään muutos ei tullut ulkoa eikä tapahtunut yhdessä yössä. Se tuli niiltä, jotka päättivät sukupolvien yli investoida tilanteessa, jossa riippuvuuden jatkaminen olisi ollut helpompi valinta.
Kummassakaan tapauksessa vallitseva hegemonia ei luopunut asemastaan vapaaehtoisesti tai sääntelyn pakottamana. Muutos tuli konkreettisesta, toimivasta ja riittävän kilpailukykyisestä vaihtoehdosta.
Euroopan digitaalisen infrastruktuurin ydinkysymys on, onko Euroopalla poliittinen tahto ja strateginen kärsivällisyys rakentaa vaihtoehto tilanteessa, jossa nykyinen järjestelmä toimii riittävän hyvin eikä kriisi pakota muutokseen.
Historia ei anna tähän vastausta. Se antaa rakenteen kysymykselle ja esimerkkejä siitä mitä molemmat vastaukset tarkoittavat käytännössä.
Juha Ilkka toimii Huoltovarmuuskeskuksessa digitaalisen turvallisuuden johtavana varautumisasiantuntijana
