Nuoremmille lukijoilleni voisin täti- ja setämäisesti nyt heti alkuun todeta, että yksi asia, minkä olen oppinut vuosieni varrelta, on se, että älä ikinä naura omille hauskoille jutuillesi. Tuo sääntö on porautunut ajatusmaailmaani niin vahvasti, että jos satun paikalle, kun joku nauraa omille jutuilleen, luokittuu henkilö automaattisesti mielessäni vähän yksinkertaiseksi ja paljon rasittavaksi. Eikä kyse ole siis vitsinkertojista, välttämättä, vaan sellaisista, jotka sutkauttelevat sopivia heittoja sinne tänne. Ne voivat olla aidosti hyviä, mutta silti. Miksi sitten olen oppinut tämän? No, se taas liittyy arvattavasti tämänkertaiseen lehtemme teemaan. Kommunikaatioon. Sinänsä tämä on hyvin poikkeuksellinen kolumni tällä kertaa, koska emme vajoa mihinkään tietojenkäsittelyn kummallisuuksiin, vaan pysymme hyvin arkisessa kontekstissa, joka sopii niin tukkimieskämppien saimaanhajuisiin pikkutupiin kuin loistopääkonttoreiden edustustiloissa tapahtuviin cocktail-tilaisuuksiin.
Sanotaan, että ihmiset, joiden kognitiivinen kapasiteetti on suunnilleen samalla tasolla, kykenevät kommunikoimaan keskenään vaivattomimmin. Tätä ilmiötä kuvataan usein niin sanotulla ”30 pisteen säännöllä”, joka viittaa älykkyysosamäärän (ÄO) eroihin. Kun henkilön ÄO on 100, hän sijoittuu normaalijakauman huipulle — Gaussin käyrän keskikohtaan — ja edustaa tilastollista keskivertoa.
Normaalijakaumassa, jossa hajonta on 15 pistettä, kahden standardipoikkeaman ero — eli 30 pistettä — alkaa jo tilastollisesti vaikuttaa merkittävästi kognitiivisen resonanssin mahdollisuuksiin.
Tämän säännön etuna on, että jos yksilön ÄO on noin 100, hänen kognitiivinen yhteensopivuutensa ulottuu noin 95,4 prosenttiin väestöstä — eli kahden hajonnan sisälle ylös ja alas. Mutta kun ÄO nousee esimerkiksi tasolle 125, tilanne muuttuu asymmetriseksi: alaspäin ulottuva 30 pisteen toleranssi kattaa edelleen suuren osan väestöstä, mutta ylöspäin — kohti harvinaisempaa kognitiivista eksklusiivisuutta — alkaa tilastollinen tiheys harveta nopeasti.
Tässä vaiheessa yksilö operoi toispuoleishalvaantuneessa kognitiivisessa tilassa, jossa semanttinen kompleksisuus, käsitteellinen abstrahointi ja metakognitiivinen reflektio ylittävät sen, mitä suurin osa populaatiosta kykenee intuitiivisesti prosessoimaan. Kun ÄO ylittää 125, henkilö on jo älyllisesti edellä noin 95 % väestöstä, ja jäljelle jäävä 5 % sisältää ne, joiden kognitiivinen kapasiteetti ulottuu vielä korkeammalle — mahdollisesti yli 145:n, eli kolmen hajonnan päähän keskiarvosta.
Ja juuri siinä kohtaa, kun ÄO ylittää 125 ja lähestyy 145:n rajapyykkiä, ei kyse ole enää pelkästään älykkyydestä tilastollisena ilmiönä, vaan kognitiivisesta ekskluusiosta, jossa ajattelun rakenne alkaa poiketa valtavirrasta niin radikaalisti, että kommunikaatio ei enää ole yhteisten sanojen jakamista vaan eritaajuuksien törmäilyä. Tällöin syntyy ilmiö, jossa yksilön mentaalinen prosessointi operoi metatasolla — ei pelkästään käsitteiden merkityksissä, vaan niiden syntaksin, semantiikan ja pragmaattisen käyttöyhteyden dekonstruktiivisessa analyysissä.
Tässä vaiheessa puhe ei enää ole puhetta, vaan kognitiivisten rakenteiden limittäistä resonanssia, jossa viestin vastaanotto edellyttää ei vain älyllistä kapasiteettia, vaan myös kykyä abstrahoida intentionaalinen viitekehyksensä kontekstuaalisesti relevantiksi. Ja kun tämä kyky puuttuu, syntyy semioottinen katve, jossa viestin merkitys ei enää siirry, vaan jää leijumaan yksin kuin kvanttihiukkanen, jonka tilaa ei voida samanaikaisesti määrittää sekä sijainnin että nopeuden osalta.
Tällöin kommunikaatio ei enää ole informaation siirtoa, vaan eksistentiaalista yksinäisyyttä, jossa puhuja ei kohtaa kuulijaa, vaan heijastaa ajatuksensa ontologiseen tyhjyyteen — kuin Platonin luolavertauksen varjo, joka ei koskaan kohtaa alkuperäistä muotoa. Ja juuri siinä, siinä hiljaisessa tilassa, jossa älykkyys ylittää ymmärryksen, syntyy se kaikkein syvin paradoksi: mitä korkeammalle ajattelu kohoaa, sitä vähemmän se resonoi muiden kanssa. Älykkyyden huipulla ei ole kirkkaus, vaan hiljaisuus. Hiljaisuus, kuin Schrödingerin kissa, joka ei ollutkaan kissa vaan vain metafora, joka halusi vain tulla ymmärretyksi, toisin kuin Möbiuksen rengas, joka kadottaa sisä- ja ulkopuolen eron ja muuttuu simulaatioksi, joka taas luulee olevansa Descartesin reinkarnaatio kolmannessa polvessa, kuten Wittgensteinin kielipelien ja Wiion kommunikaatiolakien jälkeiset mykkänä kiljuvat haamut.
Tarkoitan siis, että kommunikaatioon liittyy aina se ongelma, että sen vastapuolen pitäisi jotenkin ymmärtää, mitä kommunikoit. Kuvitellaan, että kesken työporukan vapaamuotoista huulenheittoa viskaat keskustelun sekaan hauskan sutkauksen kuten Ben Z, mutta kuinka ollakaan, joko kaikki hiljenevät ja jäävät katsomaan tai sitten jatkavat ymmärtämättä, mitä sanoit. Siinä vaiheessa, kun itse sanasi lauottuasi räjähdät nauraa hekottamaan, niin tapahtui kumpi vain noista mainituista reaktioista, olet nolouden huipulla. Toiset ihmettelevät, että oletkohan ihan kunnossa. Hauskintahan tässä on tietenkin se, että et välttämättä voi aina olla ihan varma, että oletko sinä se fiksuin vai tyhmin siinä huoneessa.
Eli, aina kuin heität vitsin, anekdootin tai nopean välihuudahduksen, tee se aina korkeintaan pieni hymynkare naamalla. Silloin ei ole juurikaan haitaksi, vaikka kukaan ei asiaa tajunnutkaan. Joskus, jos juttu on hyvä ja sopiva kohdeyleisölle, alkavat muut nauraa. Joko heti tai muutaman sekunnin päästä. Koska hämäläiset. Tai sitten olet asemassa, että muut ymmärtävät aina nauraa, esimerkiksi yleisön pomo tai joku, jolle yritetään myydä jotain.
Toisaalta sitten kun ajattelee, niin onhan se toki ystävällistä osoittaa kuulijoilleen, että nyt kun minä alan nauraa, niin teidänkin pitää. Ei tarvitse kuulijan turhia miettiä. Yhtä lailla kannattaa aina palavereissa puheenvuoronsa lopuksi sanoa, että ymmärsittehän. Retorinen kysymys, jonka kuultuaan kuulijat ymmärtävät nyökytellä. Noin ne projektit hoidetaan kunnialla loppuun. Ei kommunikointi sen vaikeampaa ole.
Kolumni on julkaistu Sytyke -lehdessä 3/2025, jonka teemana on Yhteisellä kielellä kilpailukykyä
