Alussa oli suo, kuokka ja Jussi. Nyt on postfaktuaalinen valeuutisten suo täynnä toisiinsa kietoutuneita tietojärjestelmiä, kännykkä ja… on kai siellä edelleen Jussi, mutta ei yksin, vaan kaikkine kavereineen, kollegoineen, sukulaisineen ja verkostoineen sitä suota ihmettelemässä. Tässä artikkelissa avataan teknologisen yhteiskunnan aiheuttamia muutoksia työelämässä ja elinikäisessä oppimisessa.
Ladellaan nyt alkuun ne tutut totuudet: vain muutos on pysyvää, yhden työnantajan urat ovat historiaa, kukaan ei koskaan ole täysin oppinut ja valmis. Mutta miltä tulevaisuus käytännössä sitten näyttää ja miten siihen voivat eri tahot valmistautua?
Ihmisten ja teknologian symbioosi
Me ihmiset olemme jo pitkään eläneet symbioosissa tietotekniikan kanssa. Aivan kuten sadan vuoden takaisessa Suomessa oli tärkeää oppia viljelemään maata ja menestymään ympäristössään, on nykyisin haaste sama, joskin ympäristö erilainen. Yhä harvemmat tietotyön haasteet ovat yhden henkilön ratkaistavissa. Niihin tarvitaan useiden ihmisten ja tietojärjestelmien tiimejä.
Jokaisen lapsen, nuoren, aikuisen ja vanhuksen pitäisi kyetä toimimaan älykkäästi nykyisessä teknologisessa yhteiskunnassa. Jokaisen on kyettävä joko jatkuvasti sopeutumaan kehittyvään teknologiseen yhteiskuntaamme, tai kyettävä muokkaamaan sitä itselleen sopivaksi. Käytännössä tuottava yhteiskunnan jäsen tekee molempia.
Peruskoulusta alkaen tulisi lasten oppia toimimaan teknologian kanssa. Pelkkä kissavideoiden katselu ei vielä tee kenestäkään tuottavaa yhteiskunnan jäsentä. Konepellit on saatava auki, maagiset siveltävät kännykät konkreettisesti ymmärretyiksi, ohjelmistojen toimintaperiaatteet tutuiksi ohjelmoimalla ja palveluiden ansaintalogiikat ja piiloagendat selviksi kriittisellä analyysillä.
Suomen peruskoulun syksyllä 2016 voimaan astunut opetussuunnitelma toi mukanaan ohjelmoinnin opiskelun työvälineenä, osana kaikkea opetusta ensimmäiseltä luokalta alkaen. Käytännössä muualla maailmassa ohjelmointi on oma oppiaineensa (ICT), mutta Suomessa ohjelmointi kytkeytyy kaikkeen oppimiseen, mielestäni erinomaisella tavalla. Omalta osaltani olin mukana Sytykkeen sisaryhdistys IT-kouluttajat ry:n johtamassa talkoossa, jossa lanseerattiin Koodiaapinen -verkkokurssi opettajille. Koodiaapinen on opettanut opettajille käytännön ohjelmointia ikäsopivilla välineillä sekä pedagogiikkaa automatisointiajattelun ympärillä. Koodiaapinen on vuodesta 2015 alkaen kerännyt yli 5000 osallistujaa ja yli 1000 hyväksyttyä suoritusta. Olin myös mukana Uusi Oppimaisema -projektissa tuomassa design-menetelmiä ja -ajattelua koulun toimintakulttuurin ja opetuskäytäntöjen kehittämiseen ja siinäkin taidettiin yli 1000 opettajaa perehdyttää design-ammattilaisten työtapoihin.
Portfolio-työntekijöiden aikakausi
Välillä kuulee puhuttavan sisäisestä yrittäjyydestä ja peruskoulussakin painotetaan nyt yrittäjyystaitoja. Itse puhuisin mieluummin ammattinharjoittamisesta, koska yrittäjyys helposti yhdistetään riskiyrittämiseen ja kasvuyrittämiseen. Useimmilla tavoite kuitenkin tulee olemaan oman toimeentulon saaminen järkevällä työpanoksella, ei unicornin perustaminen. Englanniksi on alkanut kuulua termiä “portfolio worker”.
Professori Kai Hakkarainen on jo kauan sitten sanonut, että kannattaa opiskella kaksi alaa hyvin, ja hakea se oma osaamisensa niiden kohtaamispisteestä. Massasta on yhä vaikeampi erottua vain olemalla yhden alan priimus, koska Intiassa on takuulla tuhansia sinua parempia kandidaatteja.
Laajentaen Hakkaraisen ajatusta, jokaisella työtä tekevällä henkilöllä on omat taitonsa, erikoistumisensa, kiinnostuksen kohteensa ja persoonallisuuspiirteensä. Erottuminen muista onnistuu tuomalla kaikki nämä yhteen, jolloin jokaisella voi todella olla ainutlaatuinen osaamisprofiili sitä tarvitsevien hyödyksi, sopivaa korvausta vastaan.
Oppimista tapahtuu aina ja kaikkialla
Jatkuva muutokseen sopeutuminen edellyttää elinikäistä oppimiskykyä. Tämä on haaste, sillä konservatiivisuus lisääntyy iän myötä ja yhä useamman on vaikea muuttaa pinttyneitä tapojaan ja asenteitaan. Haaste on valtava, mutta se on silti otettava vastaan. Miten voimme edistää oppimista kehdosta hautaan, kunkin yksilön yksilöllisyyden huomioimalla?
Kuten kaikissa oppimisen haasteissa, helppo vastaus on paluu Sokraattiseen filosofiseen keskusteluun. Oma valistunut mentori jokaiselle elämän ajaksi ratkaisisi oppimisen ongelmat, mutta valitettavasti näitä mentoreita ei jokaiselle riitä.
Monesti koulun resurssit tai opettajien työtavat tai tiedot rajoittavat uteliaisuutta ja oppimishalua. Yksilön näkökulmasta koulu tai yliopisto on vain yksi paikka, jossa he oppivat taitoja ja tietoja. Harrastukset, ystäväpiirit ja erilaiset elämän haasteet ovat monille merkityksellisempiä oppimisen areenoita.
Koska valtaosa oppimisesta tapahtuu itse asiassa oppituntien ulkopuolella (myös koululaisilla), on koulujen tiedostettava tämä ja otettava oma roolinsa kaikkialla tapahtuvan oppimisen ohjaajina ja oppaina. Ne ovat vain yksi oppimista edistävä toimija yksilön elämässä ja niiden on tuotava omat vahvuutensa (pedagoginen ymmärrys, oppimispolun pitkäjänteinen tukeminen, kauaskantoisten tavoitteiden asettaminen) oppijan elämään.
Teknologia mahdollistaa oppimisen yhteisöt
Lähes kaikki mielekäs oppiminen tapahtuu vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa. Kun vanhat maantieteelliset esteet tietyn aiheen oppijoiden yhteisön muodostumiselle häviävät, kaikki voivat todella seurata kiinnostuksen kohteitaan ja oppia yhdessä samanmielisten kanssa mitä tahansa. Teknologia on tässä avainasemassa.
Mutta pelkkä viestikanava ei riitä. Facebook on hyvä esimerkki teknologiasta, joka tuo eri aiheista kiinnostuneet ihmiset yhteen. Joskus tämä ihmisjoukko todella muodostaa oppimisen yhteisön, jossa yksilöt auttavat toisiaan ja yhdessä lisäävät ymmärrystään aiheesta. Mutta pääsääntöisesti Facebookin ryhmät degeneroituvat linkkispämmiksi, mainostamiseksi ja jutusteluksi, jossa jokainen aihe nopeasti vajoaa ryhmän tietoisuudesta pois.
Kun jokin teknologia tuo ihmisiä yhteen, sen tulisi edistää keskinäistä avunantoa, empatiaa, ongelmanratkaisua ja rakentavaa sosiaalista vuorovaikutusta, joka tuo esiin ryhmän joukkoälyn (crowd intelligence). Ryhmästä voi siten kehkeytyä oppimisyhteisö, joka tukee jäsentensä kehittymistä ja alan etenemistä.
Tällaisen oppimisyhteisöjä yhteen tuovan ja kasvattavan alustan tulee olla mobiili, koska valtaosa maailman ihmisistä ei enää läppäreitä käytä. Sen on toimittava yksilölähtöisesti, jotta kukin oppija voi tuoda siihen kaikki itselleen relevantit yhteisöt, toimivat ne sitten koulussa, yliopistossa, työpaikalla, harrastuksessa tai missä vain, julkisesti tai pienen piirin kesken. Sen on mahdollistettava missä ja milloin tahansa tapahtuva uuden oppiminen, joko tilanteen niin vaatiessa (JIT learning, just-in-time learning) tai ennakoivasti, sopivan pienissä paloissa (micro/nano learning).
Sen on tuotava oppimisen tueksi oppisisällöt, mentorointi, vertaistuki, välineet ja tilaisuudet, olivat ne sitten kaupallisia, julkisen sektorin tarjoamia tai yhteisön tuottamia. Eri teknologioiden ja palveluiden on voitava kytkeytyä tähän samaan alustaan. Ja sen on toimittava kaikkialla maailmassa. Eikä se voi myydä käyttäjiensä tietoja, vaan sen on MyData-hengessä luvattava käyttäjille heidän omien kontribuutioidensa ja datansa omistajuus ja hallinta, jotta alustaa voidaan hyödyntää kaikilla elämänaloilla.
Minä lähdin viime vuonna Aalto-yliopistosta rakentamaan tällaista alustaa.
Tarmo Toikkanen on oppimisen ja teknologian designtutkija, tieto-kirjailija ja opettajankouluttaja. Hän toimii LifeLearn Plat-formin tutkimusjohtajana rakentamassa globaalia, mobiilia oppimisyhteisöpalvelua ja on aktiivisesti mukana lukuisissa organisaatioissa, kuten Sytyke, IT-kouluttajat, Tivia, Creative Commons, Open Knowledge ja Suomen eOppimiskeskus. http://lifelearn.fi, tarmo [ät] lifelearn.fi