Eläkeläisenä aika on ollut toisenlaista. Jos työvuosina luin Hesaria aamulla vartin pidempään kuin oli tavallista, myöhästyin auttamatta bussista ja sain kiriä aikataulua kiinni koko päivän, joskus lopun viikkoakin. Kolmisen vuotta on ollut aivan sama, luenko aamulehden jatkeeksi vaikka Saarikosken koko tuotannon. Mikään ei ole enää iltapäivällä myöhässä tai tekemättä. Vapaa-ajan saa kuitenkin helposti täytettyä uusilla aikatauluilla ja kiireen tuntu palaa. Jotkut meistä hiihtävät ikämiessarjoissa, jotkut neulovat kilpaa norjalaisvillapaitoja ja jotkut ovat oppina ja ojennuksena lapsenlapsilleen. Ja sitten olemme me eMuorit ja eUkot, me vietämme eVapaa-aikaa. Otetaanpa pari päivää esimerkiksi.
Lauantai 2.2.2019
Pistän teen hautumaan ja luen sähköpostit ja WhatsApp viestit odotellessa. Aamupalan ensimmäisen kupillisen ryyditän Hesarin A-osalla, kuusikymmentä vuotta olen paperilehteä lukenut, joten ei sitä nyt ihan heti tule vaihdettua. Onhan minulla Hesarin digitilaus, jota käytän reissussa ja jakeluhäiriöiden sattuessa. Ei tule paha mieli, vaikka postipoika ei lehteä räntäsateessa tai lumimyräkässä luukusta kolistakaan.
Lehdestä juolahtaa mieleen, että pitäisi kokeilla selviäisinkö ajokokeesta. Onhan minulla kortti mutta, ajovuoro on langennut harvakseltaan. Netistä löytyy sekä juttua ikäihmisen ajotaidosta, ajokortista että erilaisia testejä. Ensimmäisellä yrityksellä ei olisi ollut toivoakaan, mutta muutamalla toistolla löytyvät ne oikeat vastaukset, joten ehkä se ajotaitokin myöhemmin sisulla löytyy.
Läppäri on odotellut rahilla nojatuolin edessä sen aikaa, että pienet kotityöt on tehty ja päiväkahvi on saatu juotua. Koetan sukututkimuksen tiimoilta tehdä yhteenvetoa aviomiehen suvun asuinoloista 1800-luvulla. Siispä digitoitujen Suomussalmen rippikirjojen kimppuun, menossa on 1890-luku. Alkaa olla selvä, että aviomiehen suvun karjatalouteen, tervanpolttoon ja kalastukseen perustuva elämänmuoto Kainuussa on perin erilainen kuin oman suvun maattomien seppien ja puusuutarien elämä sydän Hämeessä.
Kirkonkirjat loppuvat vuosituhannen vaihteeseen mutta havittelemani ’500 ensimmäistä vuotta’ -kuvakirja alkaa muuttua kiinnostavaksi. Apen 20-luvun lopulta 50-luvun alkuun ottamien kuvien lasinegatiivien digitoinnista se ajatus aluksi lähti. Ajattelin että niin hienot kuvat pitäisi saada jaettua sukulaisille, ja niiden vähät tunnistustiedot mehustettuna sukutarinoilla pitäisi saada säilymään, vaikka ne eivät edes kiinnostaisi ketään. Minua ovat kiinnostaneet, ja tiedänpä nyt, miten monta työtuntia 1800-luvulla tarvittiin yhden tervatynnyrin tuottamiseen, kuinka piiat saivat pukeutua 1700-luvulla ja paljonko manttaalitalonpojan hautaaminen maksoi 1600-luvulla.
Eläköitymisen ja vuosikerta toisensa jälkeen parempien älypuhelimen kameroiden myötä valokuvakirjojen tekeminen lähti täysin lapasesta: syntyi ’Matkalla mummoksi’, matkakirjat Prahasta, Splitistä, Afrikasta, Bukarestista ja Queen Mary II:sta, onnittelukirjoja merkkipäivän viettäjille ja pari vielä keskeneräistä,
Koska tulin ostaneeksi simpukoita, luen ensin reseptejä ja sitten sähköpostit: ei mitään mielenkiintoista, vähän lentoyhtiöiden ’ihania matkoja tosi kauas’-tarjouksia, kutsu pankin ’meillä on uutta kerrottavaa’-tilaisuuteen, joku ’meillä on ihania uutuuksia’-uutiskirje ja pikkuveljen kysymys söikö äiti kolesterolilääkkeitä. Sunnuntaina lapset tulevat syömään, ovat tulleet melkein joka sunnuntai, varmistavat WhatsApissa. En muista vuoteen puhuneeni puhelimessa kenenkään kanssa, ja samaa väittää puhelinkin. Tuntemattomiin numeroihin en vastaa, ja kaikki muu hoituu sähköpostilla, WhatsApilla, Omakannalla ja mitä näitä nyt onkaan.
Lauantain päätteeksi kirjoitin suhteestani maaseutuun ja palstaviljelyyn, koska vanha ystävä pyysi kirjoistuskokoelmaansa ’vähän jotain muuta’.
Torstai 21.2.2019
Aamut toistuvat samanlaisina: sähköpostit -teetä-hesari, mahdollisesti joku satunnainen satunnaisen mieleen juohtuman tarkastus. Torstai on kuitenkin erilainen kuin esimerkkinä ollut lauantai. Aivan ensimmäiseksi pitää myötämäen hengessä säätää perheeseen ilmaantunutta uutta puhelinta, se ei soi niin että sen kuulisi ja kuvakkeetkin loikkivat sivulta toiselle miten sattuu.
Lähikirjastossa on joka toinen torstai tarjolla pari tuntia Enter ry:n vertaistukea, ja olen luvannut mahdollisuuksien mukaan mennä paikalle neuvomaan. Tukea ja neuvoja tarvitsevat ovat liikkeellä läppärin (Windows10 hämmentää), älypuhelimen (kuvien siirto ei vaan onnistu) tai yleisen epävarmuuden (mikä se pilvi on?) kanssa. Tai sitten on jotain tosi eksoottista, kuten jumppaseuran kotisivujen päivittäminen jollain liittojen alustalla. Tai rauhoittelu sen suhteen, ettei kysyjästä ole mitään tietoja Facebookissa, LinkedIn:ssä, Instagramissa tai yleensäkään missään. Rauhoittelu yleensäkin on tarpeen: ’ei tuo ole virus, muisti vaan loppuu’, ’ei se mene sekaisin, palautetaan jos menee’ tai ’ei se tili ole rahallinen tili, vaan käyttöoikeus’.
Olen vähän vieraalla maaperällä, jos joku tahtoo tietää pelaamisesta tai Applen häkkyröistä, mutta onneksi paikalla on aina joku noihinkin innostunut.
Tänä torstaina lähden pariksi tunniksi Oodiin toisten enteriläisten ikäihmisten kanssa tutustumaan blogi-kirjoittamisen salaisuuksiin. Kevään aikana tapaamme pari-kolme kertaa ja koetamme selvitellä, olisiko meillä jutun juurta. Ryhmässä on pari kokenutta bloggaajaa, joiden tekemisistä saa ainakin jotakin vinkkiä. Meillä oli kylppärin vesivahinko kymmenen vuotta sitten ja kirjoitin siitä närästykseni pienelle piirille tiedoksi, nyt häämöttää linjastosaneeraus ja luulisin että sitä tuskaa helpottamaan tarvitaan isompia foorumeita.
Ja sitten törmäsin eVapaa-ajan nurjaan puoleen: olin varannut kaksi opastettua kierrosta Amos Rexiin, mutta toinen varaus oli kadonnut bittitaivaaseen. Ihan ensimmäiseksi älypuhelimella kaikkien sähköpostiin viesti ja sitten pelastamaan mitä pelastettavissa on. Toinen 25 henkeä lähti oppaan perässä, peruuntuneen opastuksen ihmiset hiippailivat omineen katsomaan taulua, jossa on piipun kuva ja teksti ’tämä ei ole piippu’ tai kääntyivät kotiin. Ja samaan vauhtiin ilmaantui sähköpostiin ilmoitus: ”inhimillisen erehdyksen takia olemme toimittaneet teille väärät istumapaikat 28.2. konserttiin, saatte hetken kuluttua liitteenä uudet liput”.
Ennen mobiiliseutulipun naputtelua kännykästä istuttiin ystävän kanssa lasilliselle ja pohdittiin mitä meidän eVapaa-aika on. Ja löytyihän siitä muutama yhteinen asia: 3K-matkustaminen, ensin tehdään matka, kun vertaillaan kohteita netissä, ostetaan lippuja ja mietitään mitä haluttaisiin nähdä, sitten matkustetaan ja kolmanneksi muistellaan kuvien tai kuvakirjan kanssa. Kulttuuria lähdetään harrastamaan jonottamatta, ihan satunnaisiin paikkoihin, kun joku osuu silmiin joku jännä tai ’minne mennä’-palstalle putkahtaa. Useimmat pelaavat pasianssia, ja eKirjoja sekä eLehtiä luetaan. Eksymään taipuvainen tarvitsee karttapalvelun, jossa sininen pallukka kertoo ’olet tässä’ ja ’liikuit juuri tänne’.
Ja kauniiksi lopuksi kaksi mummoa kohtaa P-junassa, kaivaa nanosekunnissa kännykät esille ja näyttää videoita lätäkössä pomppivasta keltaisesta kurahaalarista ja sinisestä lämpöhaalarista, joka sai ensimmäisen särkensä.
Meitä on kuitenkin moneksi. Tunnen tarinan Jukolan veljeksistä, joilla meni kymmenen vuotta ja paloi pari taloa ennen kuin lukemaan opettelu alkoi vaikuttaa tarpeelliselta ja tunnen ikäisiäni eläkeläisiä, jotka eivät koske älykännykkään tai tietokoneeseen sen enempää rahasta kuin rakkaudestakaan. Heidän pelastuksensa voi olla joku kaveri, ystävä, puoliso tai sukulainen, joka hoitaa omaKannat, verkkopankit, veroilmoitukset ja koko eElämän. Mitenkähän Jukolassa asiat nyt hoidettaisiin.
Pirjo Salo: 1970-luvun loppupuolelta basicin kautta relaatiokantoihin, ohjelmoijaharjoittelijasta asiantuntijaksi ja eläkeläiseksi. Toimi tällä vuosituhannella Hetkyn (nyk. MiitIT) puheenjohtajana kahdesti. Nyttemmin tarjoilen vertaistukea senioreille Enter ry:n opastajana